Vieraskynä: Ari Tolppasen henkilökuva on inspiroiva kertomus kotimaisen pääomasijoittamisen historiasta
Pääomasijoittamisen ”grand old man”, tuotantotalouden diplomi-insinööri Ari Tolppasesta laadittu ”pelikirja” on subjektiivinen ja silti hyvin rehellinen henkilökuva.[1] Jaakko Tapaninen on haastattelujen avulla koostanut teoksen, joka ei käsittele vain menestystä ja onnistumisia vaan avoimesti myös pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Lisäksi kerrotaan paljon pääomasijoittamisesta toimialana, jonka alkuperäisestä nimityksestä riskisijoittaminen luovuttiin jo 1990-luvulla. CapMan Oyj on vanhin ja merkittävin yksityinen suomalainen pääomasijoitusyhtiö, jonka toisena työntekijänä Tolppanen aloitti maaliskuussa 1989. Hänen 30-vuotinen toimikautensa yhtiön johtotehtävissä on keskeinen osa toimialan kotimaista kasvua ja menestystä. Teoksessa on paljon uutta ja konkreettista toimialan kehitystä tarkkaankin seuranneelle.
Pääomasijoittaminen on aktiivista omistamista, elinkeinoelämän dynamiikkaa vahvistavaa ”katalysaattoriomistajuutta”, jonka pioneeri CapMan Suomessa on. Toimialan menestystä selittävät innovatiivisuus, sopeutuminen suhdannevaihteluihin ja vastasyklisyys. Laskusuhdanteessa hankitun kohdeyrityksen kehitystyö vie joitakin vuosia, jolloin suhdanne on usein jo parempi. Liiketoiminnan ansaintalogiikan kuvaus on kuitenkin valitettavan luettelomainen ja piilossa 16 lukua kattavan teoksen jaksoissa 5 ja 8, mikä luo teoksen rakenteeseen kömpelön vaikutelman. Teoksessa siteerataan usein Tolppasen ”maksiimeja”, jotka ovat käytännössä neuvotteluohjeita. Markkinointiväite siitä, että teos analysoisi ”metodeja”, onkin liioiteltu. Teos on kirjoitettu sujuvalla toimittajan kynällä ja korrektisti ilman henkilöihin kohdistuvaa kritiikkiä. Ainoa poikkeus, joka omienkin havaintojeni valossa saattaa olla aivan aiheellinen, on tyly arvio suomenruotsalaisissa pääomapiireissä pitkään vaikuttaneesta ”eksentrisestä renessanssiruhtinaasta”. Teoksesta keskustellaan myös Tapanisen juontamissa podcast-haastatteluissa, joissa Tolppanen esittää näkemyksiään pelkistetysti ja tiiviisti.
Teoksen rakenne jäsentyy kahdelle limittäiselle kehyskertomukselle, joista kiinteistösijoitus ”Alvar Aallon sokeripalaan” Katajanokalla ei mm. Ukrainan sodan puhjettua lopulta toteutunut ja jossa moitteita saa saksalainen kiinteistösijoittaja moniportaisine sisäisine hallintoineen. Toinen kehyskertomus kuvaa elävästi Tolppaselle rakasta elokuvatuotannon tukemista. Tapasin itsekin Tolppasen ensimmäisen kerran elokuvan merkeissä, kun lukioaikanani kävin hänen järjestämässään pohjoismaisen mykkäelokuvan festivaalissa Suomenlinnassa kesällä 1978. Hän oli tuolloin 25-vuotias tekniikan ylioppilas ja leffaentusiasti, jonka innostus elokuvaan on säilynyt vuosikymmenet. Nyttemmin Tolppanen paneutuu erityisesti elokuvatuotannon rahoitukseen liiketoiminnan ja riskienhallinnan näkökulmasta. Hän on kertonut, ettei pidä itseään mesenaattina. Sen sijaan moguli-sanan hän on hyväksynyt.
Tolppasen kiinnostuksesta kuvataiteeseen kerrotaan teoksessa paljon, perheestä sen sijaan vähemmän. Kulttuuria tuettiin muutoinkin, sillä CapMan järjesti vuosien ajan sidosryhmilleen klassisen musiikin loppiaiskonsertteja Ritarihuoneella. Tämä perinne huipentui yhtiön 25-vuotisjuhlaan Musiikkitalossa 2014, jossa Japaniin matkaansa jatkanut sinfoniaorkesteri Oslosta soitti Gustav Mahlerin kuudennen sinfonian, lisänimeltään Traaginen, minkä jälkeen juhlat jatkuivat Kiasmassa.
Teoksessa sivuutetaan Tolppasen osallistuminen toimialan eurooppalaiseen edunvalvontayhteistyöhön. Kokemuksista Euroopan komission asiantuntijatyöryhmän jäsenyydestä 2006 olisi ollut kiinnostavaa lukea. Työryhmän liberaalit, itsesääntelyyn kannustaneet suositukset eivät toteutuneet, sillä finanssikriisin puhjettua 2008 komissio ryhtyi kiireisesti työstämään toimialan yhtenäistä EU-sääntelyä. Komission edustajat perustelivat hanketta mm. väittämällä, että ”ammattimaisia sijoittajia on suojeltava heiltä itseltään”. Vahvan Bryssel-perinteen mukaisesti lisättiin yksityiskohtaisuutta globaalin G20-foorumin linjauksiin ja samalla eroja vastaavaan yhdysvaltalaiseen sääntelyyn. Tolppasen vahvimmat toiminnan vuodet sijoittuvat aikaan ennen Suomessa maaliskuussa 2014 voimaan tullutta toimialan EU-sääntelyä.[2] Teos ei sisällä lainsäädännön kritiikkiä eikä käsiteltyä viranomaistoimintaakaan (Helsingin kaupunki, Museovirasto) arvostella.
CapManin strategian painopiste oli pohjoismainen. Yhtiön buyout-tiimi erikoistui keskikokoisiin, lähes millä tahansa toimialalla toimiviin mutta markkinoiden jo testaamalla liiketoimintamallilla riittävästi kassavirtaa tuottaviin yrityksiin. Tiimi keskittyi kohdeyhtiön liiketoiminnalle ja johdolle asettamiensa tavoitteiden seurantaan. Teoksen kansantaloudellinen osuus ei ole laaja, vaikka toimialan edunvalvonta perinteisesti korostaa vaikutusta talouskasvuun ja työllisyyteen. Toisaalta kiinteistösijoitusmarkkinoidemme kansainvälistyminen kuvataan elävästi ja konkreettisesti.
On kiinnostavaa, että Mandatumista saatujen neuvojen avulla toteutettua CapManin listautumista pörssiin 2001 ei mainita Björn Wahlroosin monia yritysjärjestelyjä seikkaperäisesti käsittelevissä muistelmissa.[3] Kysymys oli kuitenkin ensimmäisestä käänteisestä listautumisesta, joka oli tyylikkäämpi kuin viimeaikaiset vaihtosuhteen ahneuteen törmänneet SPAC-hankkeet (Special Purpose Acquisition Company). Listautumisesta ja Wahlroosista kerrotaan enemmän 25-vuotisjuhlakirjassa, johon kerättiin haastatteluilla paljon yksityiskohtaista tietoa ja värikkäitä tarinoita CapManin vaiheista, buyout-toiminnan kohdeyhtiöistä sekä niissä toimineista johtajista ja yrittäjistä.[4] Pääomasijoittamiseen toimialana kohdistuvista mielikuvista poiketaan kahdessa juhlakirjan tarinassa, joissa CapMan ei hakenut ns. viimeistä euroa (Mehiläinen ja Mandatum-Sampo –fuusio). Tolppasen henkilökuvaa voitaneen pitää juhlakirjan eräänlaisena jatko-osana. Teoksen vahvuus on kuitenkin sen inspiroiva ja puhutteleva omakohtaisuus, jossa kertojan ääni kuuluu vahvempana kuin CapMan-tarinoissa. Päällekkäisyyttä juhlakirjan kanssa on vain vähän, lähinnä kuvattaessa Fund of Funds –rakennetta hallinnoinutta Access Partners –rahastoa, eikä lukemista häiritsevää luettelomaisuutta ja toistoa ole muutoinkaan paljon.
Ilkka Harju
lainsäädäntöneuvos
***
Lähteet:
[1] Jaakko Tapaninen: Tulisielun pelikirja. Ari Tolppanen ja aikaansaamisen taide. Teos 2023. 240 sivua.
[2] Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi vaihtoehtoisten sijoitusrahastojen hoitajista (2011/61/EU).
[3] Björn Wahlroos: Sateentekijät. Eräänlaiset päiväkirjat 1992–2001. Otava 2023. 413 sivua.
[4] Marko Erola: Jos se firma olis mun. Tarinoita yrittäjistä & CapManista. Otava 2014. 240 sivua.
